Haaveet ei koskaan kaadu 

Elämässä on tapahtunut paljon. Melkein hävettää myöntää, että siitä on puolitoista kuukautta, kun olen viimeksi istunut kirjoittamaan. 

Syyskuu starttasi ihanilla asioilla. Minun rakas ystäväni tuli koiransa kanssa kylään. Hän vietti täällä kolme yötä ja neljä päivää.  Kävimme tunturissa, syömässä, kirkonkylällä kirpparikierroksella ja uppouduimme murhamysteerien pariin. Tunturissa räpsimme kuvia meistä, ja yritimme jotain videoitakin ottaa. Istuimme lahonneen kelopöllin päällä syömässä Kinder-patukkaa ja nauroimme niin että meinasi pissat tulla housuun. Tunturiin lähtiessä ystäväni sai ikuistettua hulvattoman videon minusta. Se löytyy blogitekstin lopusta. 

Yhtenä iltana meikkasimme toisemme niin rumaksi, että sieluun asti sattuu. 

Oli käsittämätöntä huomata, miten hyvässä seurassa aika lentää. Päivät kuluivat niin nopeasti, että ei sitä pysty edes ymmärtämään. Pian olinkin jo saattamassa häntä junaan Rovaniemen rautatieasemalla. Itkin silmäni päästä samalla, kun halasimme ja hyvästelimme taas joksikin aikaa. 

Kun sain pyyhittyä levinneet ripsivärit poskilta ja niistettyä räkäisen nenäni, hengitin hetken syvään ja muistutin itseäni siitä, että ystävät eivät katoa, vaikka välimatka on pitkä. 

Itku vaihtui pian kuitenkin hymyyn. Odottelin ravintola Alvarin pyöreässä ikkunapöydässä hieman hermostuneena ja tuijottelin ulos aseman parkkipaikalle. Ihmisten puheensorina ja astioiden kilinä kuuluu tällaiseen miljööseen. Minulta käytiin kahteen kertaan kysymässä, että olenko menossa yöjunaan. Lopulta pöytääni istui uusi ihminen, jonka tapaamista olin odottanut jo monta päivää. Nopea kahvihetki vaihtui kahden ja puolen tunnin syvälliseen keskusteluun ja lopulta pitkään halaukseen. Lähdin ajamaan kotiin hymyillen. Eipä tiennyt tyttö..

Elämässä on siis jälleen uusia tuulia. Ne on voimakkaita ja vahvoja tuulia, jotka on nostaneet pintaan paljon tunteita ja ajatuksia. Ne tuulet on tuoneet mukanaan iloa, pelkoa, epävarmuutta, onnistumisia. Jollain lailla myös kaihoa ja ikävää. Olen kamppaillut asunnonhaun kanssa kohta kuukauden, mutta se taisto alkaa kääntymään minun voitokseni. Minulla kun ei ole tapana hävitä yhtäkään taistelua. Olen ollut epävarma tulevasta. En ole uskonut itseeni, enkä siihen, että selviän lopulta kaikesta, kun minä niin päätän. Edessä on muutto, ja heti perään toinen. Sitten on pakotettava itsensä opintojen pariin. Ei ne opinnotkaan ole tässä se paha, vaan se haiseva kaupunki ja modernisoituneet ihmiset, jotka kulkee kummallisissa vaatteissa kaduilla ja varjelevat hengellään omaa puhelintaan. Kaikilla on luurit päässä ja miehet näyttää naisilta ihmeellisine permanenttikampauksineen. Just saying.  

Onneksi voin lohduttautua sillä, että minulla on jo kevään loppuun kuvitteellinen paluulippu tänne. Pääsen takaisin kotiin. Hiljaisuuteen, rauhaan ja tilaan, jossa koen, että voin tehdä ihan mitä vain. Minulla on nyt jo ensi vuodelle aivan tähtitieteellisiä tavoitteita ja haaveita. Haaveilu on ehkä parasta mitä ihminen voi tehdä. Tiedän, että monelle se on vaikeaa, eikä omia haaveita osaa edes sanoittaa. Mutta kannattaa kokeilla: Jos aika ei olisi este, jos rahaa olisi niin että ei taskuihin mahtuisi ja voisit tehdä ihan mitä vaan? Mitä tekisit, minne menisit? 

Kävin tänä kesänä tunturin rinteessä syömässä lettuja ja omenahilloa. Olisi ne kotimökissäkin voinut syödä, mutta ne maistuivat paljon paremmalta tunturissa. En kiivennyt edes huipulle asti, vaan olin puurajan tuntumassa. Istuin tukevan männyn juurella ja alkoi sataa. Tuolloin mieleni ajautui haaveilemaan. Haaveilin aika tyypillisiä asioita, oma koti, turvallinen puoliso, 150 koiraa, oma lentokone ja helikopteri. Aasitarha, jossa jokaisella aasilla on oma nimi ja jokaisella loputtoman paljon omenoita. Moottorikelkkahäät, joista näin itseasiassa untakin yhtenä yönä. Se oli jotain aivan poskettoman siistiä. Mutta haaveilin myös siitä, mitä haluan tuntea. Haluan tuntea rauhaa ja vakautta, haluan uskoa itseeni. Haluaisin oppia luottamaan muihin ihmisiin. Haluan että olisin jotenkin vahvempi. Haluan osata sanoittaa asioita, vaikka se on joskus todella vaikeaa. 

Minulla on niin paljon opittavaa tästä elämästä. Ja kuten minulle taannoin sanottiin, että ihminen ei ole koskaan valmis. 

Katso lyhyt video meidän lähdöstä tunturiin: