Juhannuksen molemmin puolin
Minun arkiaamut on täyttyneet töihin lähdöllä. Luulen, että olen nyt oikean asian äärellä, koska jokaisena aamuna huomaan olevani innoissani siitä, että saan lähteä töihin. Käyn läpi aiheita ja ideoita, tutkin mitä lähistöllä on tapahtunut ehkä viikonlopun tai yön aikana, ja tarkastelen, onko jotain ehkä tulossa. Ajomatkallakin tarkkailen maailmaa ihan erilaisin silmin, koska tietynlainen uteliaisuus on vallannut mieleni. Se on aivan älyttömän hieno tunne.
Olin ollut uudessa työssäni vasta viikon, kun pääsin jalkautumaan Sodankylän kesän merkittävimmän ja suurimman tapahtuman äärelle: Sodankylän elokuvajuhlat, tai Midnight sun film festival, miten sen kukin haluaa sanoa. Väkeä oli kun "kaanaan häissä" ja pienen kylän kadut täyttyivät alta aikayksikön. Oli ruokatelttoja, käsityötelttoja, hierontapiste ja taisi siellä yksi ennustajakin olla. Kuhinaa, musiikkia ja tunnelmaa oli joka puolella.
Pääsin tutustumaan festivaalien aikana lukemattomiin uusiin ihmisiin ja kuulemaan heidän tarinoitaan. Oli mieletöntä nähdä ihmisten kirjoa, hieman liian humaltuneista herroista aina pitkän matkan kulkeneisiin elokuvafaneihin. Tapasin myös upean persoonan: valokuvaajan. Pääsin kulkemaan hänen matkassaan, koska hän oli töissä valokuvaajana elokuvajuhlilla.
Näin uutena sodankyläläisenä oli mielettömän hieno tai jopa taianomainen tunne, livahtaa suurten telttojen oviaukoista sisään teltan hämärään pitkien jonojen ohi. Seurasin tuota valokuvaajaa teltan penkkirivien väliköissä kumarrellen ja kontaten. Napsin hänestä kuvia - ottamassa valokuvia. Polveni kolahtivat vähän väliä johonkin penkin kulmaan ja kiroilin kuiskaamalla, ettei ihmisten elokuvakokemus rikkoutuisi. Lopulta valokuvaaja kuiskasi korvaani "nappaan vielä pari kuvaa, sitten voidaan mennä".
Muistan ikuisesti sen hetken, kun teltan hämärä tunnelma vaihtui ulkona olevaan maailmaan ja valoon. Se hetki tuntui siltä, kuin jokin illuusio olisi rikkoutunut. Suuren teltan sivupressun välistä pujahdimme ulos, aurinkoon ja takaisin todellisuuteen. Istuimme koulun oven edustan kivetyksellä yli puoli tuntia, ja kuuntelin haltioituneena hänen tarinaansa. Tein hänen työstään ja tarinastaan jutun meidän paikallislehteen. Tämä oli minulle niin merkittävä hetki.
Ennen juhannusta vietimme työporukalla juhannusetkot laavulla. Mukaan johon kutsuttiin paikallisia ja meidän lukijoita paistamaan makkaraa. Väkeä saapui paikalle reilut parikymmentä päätä, osa vettä pitkin, osa kävellen, osa pyörällä. Sääsket oli meidän kunniavieraita. Oli mukava nähdä paikallisia ja kyläläisiä. Myös Kenai oli matkassa mukana. Poika kävi kerjäämässä lähes jokaiselta makkaraa. Järjestimme osallistujille myös arvonnan, jossa oli tuotepalkintona reppu ja termospullo. Mitä pienempi kylä, sitä tiiviimpi yhteisö.
Tuntuu hassulta, että vaikka arki on toisinaan kiireistä, se sisältää itselleni niin merkityksellisiä asioita. Pääsen joka päivä uusien asioiden äärelle ja saan oppia niin paljon uutta. Pääsen uppoutumaan erilaisten aiheiden pariin, milloin järvikalojen nukutukseen, milloin pelastushelikopterien maailmaan. (Tein juttua pelastushelikopterien pilotista ja pääsin uppoutumaan Lapin pelastushelikopteri Aslakin maailmaan) Olen käynyt niin mielenkiintoisia keskusteluita niin monien ihmisten kanssa. Olen päässyt kuulemaan hyvin läheltä kunnallispolitiikan dramaattisia käänteitä, rämpinyt metsässä kameran kanssa kuvaamassa kuolleiden eläinten raatoja, samalla kun raatokärpäset hiipivät minun sieraimiini. Ohimenevässä hetkessä olen ihmetellyt sitä, kuinka kaivinkone laskeutuu siirtoauton päältä kadun pintaan. Lisäksi, olen päässyt näkemään pohjoisen tunnetuimman poliisipartion auton, eli LUU-5:sen.
Miten kiitollinen olenkaan siitä, että saan kokea tällaisia asioita. En muuten vieläkään tiedä, miten ne järvikalat nukutetaan. Se selvinnee seuraavassa tekstissäni.