Kesä on täällä - Nyt jo!

Ajatella, Sodankylän yötön yö loppuu parin viikon kuluttua, ja nyt voin sanoa, että olen kahtena päivänä tarjennut ulkona ilman pitkähihaista paitaa. Tänään lämpömittari on kivunnut jo +19 asteeseen, kun vielä eilen makoilin autossa (penkit kaadettu + patja, tyynyt ja peitto= retkipeti) ja lueskelin jännää kirjaa, ja kuuntelin ukkosta ja sateen ropinaa. 

Tänä aamuna istuin kahvikupin kanssa läppärin äärelle ja aloin ihan miettimään, että mitä kaikkea sitä onkaan taas tapahtunut tässä välissä. Ja vastaus on, että niin paljon kaikkea, mutta toisaalta ei mitään. Mainittakoon yhdeksi kohokohdaksi se, että pääsin vihdoin tapaamaan siskontyttöni Aavan. Pieni vauva tuhisi ja tuijotti, rupsautteli ja nukkui. Koska kyseessä on pieni vauva, iloiset ilmeet vaihtuivat änkyräiseen itkuun alta aikayksikön, mutta suloinen tuo tyttönen on, siitä ei pääse mihinkään.

Yöttömästä yöstä puheen ollen, kävin kokemassa jotain itselleni uutta. Kävin yöttömän yön raveissa. Olin toki työtehtävissä, vaikka kisat alkoivatkin lauantai iltana. Ennen raveja olin päässyt haastattelemaan kahta alan kokenutta konkaria ja kuullut heidän kiehtovat tarinansa. Toinen haastateltavista oli nuori, minuakin nuorempi, ja toinen oli eläkeläinen, jos voisi jo melkein papparaiseksi sanoa. (Tiedän myös, että hänen roisi huumorintajunsa kestäisi tuon nimityksen, heittämällä).

Huomaamattani, olin päässyt ravipiirien ytimeen, kuulemaan ja näkemään Lapin Ravi ry:n puheenjohtajaa ja oppimaan ravimaailman salaisuuksia. Juttuja kirjoittaessani minun oli myös pakko oppia lukemaan kilpailujen lähtölistoja, joita tuijottelin useiden tuntien ajan, tuntien itseni tyhmäksi, koska en alkuun ymmärtänyt niistä mitään. Nämä ravimaailman konkarit päästivät minut heidän koteihinsa ja heidän maailmaansa. Pääsin näkemään heidän omistamia upeita hevosia ja kuulemaan tarinoita kahvipöydän ääressä. 
 "Heppatyttö92" alkoi herätä jälleen henkiin. 

Ravien jälkeisenä päivänä, tunsin oloni jostain syystä levottomaksi. Huomasin, että ajatukseni seilasivat, enkä oikein saanut yhdestäkään ajatuksesta kunnolla kiinni. Yritin lukea kirjaa, jos se saisi minut rauhoittumaan, mutta en pystynyt keskittymään. Uskon, että jokaisella meistä on joskus tällainen olo. 

Päätin lähteä ulkoilemaan ja samalla etsimään paikkaa, jossa pääsisin rauhoittumaan. Pakkasin autoon muutaman viltin, pari tyynyä, evästä, hyttysmyrkkyä ja Kenain. Varoiksi otin mukaan myös kirjoja ja sanaristikoita. Tutkailin karttoja ja aloin miettiä, minne sitä Jeepin keulan kääntäisi. Etsin rauhaa, sellaista paikkaa, missä ei ole ihmisiä, eikä kukaan tule keskeyttämään tai metelöimään. 

Kävin ensin parilla veneenlaskupaikalla, mutta siellä oli ihmisiä, ja en kaivannut juuri nyt  yhden yhtäkään ihmistä, joten jatkoin matkaani. Kaartelin Alakitisen mutkaista tietä ja väistelin aika ajoin tiellä möllöttäviä poroja. Lopulta löysin autolle sopivan puskaparkin ja lähdin metsään, rinnettä alas, kohti Kitisenjoen rantaa. Metsä oli suhteellisen tiheää ja polut joita siellä oli, tunnistin poropoluiksi, eikä ihmisten tekemiksi. Mökkejä ei ollut lähimaillakaan, eli suunta oli täysin oikea. 

Joen rannasta löysin paikan, jossa oli tilaa, hieman puustoa suojana, ja joki virtasi aivan vieressä. Päästin ensi alkuun Kenain uimaan, koska pojalla oli selvästi kuuma, ja autossa istuminen ja sopivan paikan löytäminen olivat tylsistyttäneet tuon koiran mielen. Äkkisyvä vesi pääsi jälleen yllättämään, ja ensimmäisen mulauksen jälkeen, Kenai ymmärsi pysyä ihan rantaviivan tuntumassa.

Nälkä kurni vatsassani. Levitin maahan viltit ja tyynyt ja pyllähdin niiden päälle. Aurinko helli tuonakin päivänä, ja joen rannassa tuivertava tuuli hääsi suurimman osan sääskistä ja paarmoista pois, mutta niiden seura on näillä leveyspiireillä silti aina taattua. Kaivoin repusta evääksi pakkaamani kinkkupiirakan palaset, jotka ihan itse olin tehnyt. Piirakan pohja oli täysi fiasko ja koostumus ei pysynyt kasassa laisinkaan, mutta makuun tuo ei vaikuttanut pätkääkään. Termarista kahvia kylkeen niin "ai ettien että". Luulin mieleni rauhoittuvan, mutta kun ei, niin ei. 

Makoilin pitkin pituuttani ja tuijottelin taivaalla seilaavia pilviä.  Yritin tunnistaa, että "mikä minua oikein vaivaa". En saanut mistään ajatuksesta kiinni ja olo oli jotenkin hankala. En saanut mieltäni rauhoittumaan millään. Yritin lukea kirjaa, ja täyttää ristikoita, mutta ei.
Uskon, että kun asioita tapahtuu paljon, ja todella ripeällä tempolla, on lopputulos tämä. Kesä on ollut todella kiireistä ja hektistä, mutta olen silti nauttinut joka hetkestä. Samalla hetkellä ymmärsin, että vauhtia on hidastettava, jos meinaa jaksaa, ja pysyä vielä järjissäänkin. Pystyn tekemään sataa asiaa samaan aikaan ja olen nopea liikkeissäni, mutta kannattaako se pitkällä aikavälillä? Ei kannata. 

En tuona päivänä saanut vastausta tuohon mielessäni pyörineeseen kysymykseen "mikä minua vaivaa" . Päätin hyväksyä levottoman oloni, ja antaa sen olla niin kauan kuin tykkää. Lopulta se hälveni pois. Ehkä sinullakin on joskus ollut levoton mieli? Millä keinoin sait mielesi rauhoittumaan? 

P.S. Viime tekstissäni mainitsin järvikalojen nukuttamisesta. Se on työn alla, koska olen parin viikon päästä menossa Lokan tekojärvelle katsomaan, miten homma tapahtuu. Eli: "To be continued..."