Kotikulmilla kaikki hyvin

Kaikki meistä on joskus puhunut niin kutsuttuja maraton-puheluita. Rikoin oman ennätykseni viime perjantaina rakkaan ystäväni kanssa, kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa yli 7 tuntia. Meillä ei ollut varsinaisesti mitään ihmeellistä asiaaa toisillemme, mutta edellisestä puhelusta oli kulunut aikaa, joten höpötimme menemään, ja ennen kuin huomasimmekaan, aikaa oli kulunut aivan posketon määrä. Puhelun aikana kerkesin ajamaan Sodankylän "kirkolle", kävin kaupassa ja selostin kauppareissuani puhelimeen. Lopulta päädyimme katsomaan myös MM-kiekkoa , lakkaamaan minun kynsiä, ja pätemään siitä, miten dippi kuuluu sekoittaa. Se sekoitetaan silleen kunnolla, että sinne ei jää mitään epämääräisiä paakkuja. Ettäs tiedätte. 

Kuten viime kirjoituksessa mainitsin, kävin tässä mutkan myös Koillismaalla. Sieltä palattuani, olin yhden illan kotona, jonka jälkeen lähdin käymään taas Ivalossa, ja jostain syystä lähdin sinne taas yöllä. Maisemat olivat sen mukaiset. Tällä kertaa reissu ei pitänyt sisällään mitään ihmeellistä, hengailua, vesisadetta ja komediaa parhaillaan, eli Kummelia. Palasin kotiin sunnuntaina päivällä. Onhan sitä tässä tullut reissattua, pitkin poikin pohjoista. 

Lähistölläni Luostolla on pieni mukava lampi, jonka ympäri kulkee lenkkeilyreitti. Olen useana aamuna käynyt rääkkäämässä itseäni heti herättyäni, eli lähtenyt Kenain kanssa juoksemassa tuon lammen ympäri. En ole mikään urheilija, joten tuollainen parin kilometrin juoksu saa kyllä hien virtaamaan ja välillä ihmettelen itsekin, miksi minä täällä juoksentelen, mutta lenkin jälkeinen olo on jotain niin siistiä. Lisäksi, aina kun jään läähättämään puolikuolleena polun varrelle, voin samalla pysähtyä mättäille ihmettelemään kaikkia kauniita kasveja ja tutkailemaan niitä tarkemmin. Monena aamuna on tullut luonnollisesti myös poroja vastaan, ja ne on lähinnä mulkoilleet minua, kunnes Kenai on häätänyt ne matkoihinsa haukkumalla. Lenkin loppupäässä on myös lempeästi lammelle laskeva rinne, josta Kenai pääsee kahlaamaan ja rantaan. Toisella puolella nousee jylhänä Luostotunturin jylhät seinämät. 

Lomapäivät alkavat käydä vähiin, ennen kuin työt kutsuvat. Uusi työ uudella paikkakunnalla, tämän eteen olen tehnyt ihan perkeleesti töitä. Muutin etelästä Ouluun vuonna 2024, vaikka en edes tiennyt vielä läpäisinkö AMK pääsykokeet. Kun kutsu toiseen vaiheeseen tuli, olin päättänyt, että minähän pääsen opiskelemaan. Olen melko lujapäinen nainen, ja lopulta pääsin opiskelemaan. 

Nyt, opintojen edetessä, pääsin Sodankylään toimittajan tehtäviin koko loppuvuodeksi. En edes tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Olen samaan aikaan ylpeä itsestäni, mutta hämilläni siitä, miten hemmetissä olen päässyt näin pitkälle. Kai sitä voi taputtaa itseään olalle. 

Viime elokuussa, kun vietin syntymäpäiviäni, toteutui jälleen perinteeksi muodostunut eläinlääkäri reissu. Viimeiset kaksi syntymäpäivää, olen viettänyt Kenain kanssa eläinläälärin päivystyksessä. Olin toivonut, että minun maraton-puhelun toinen osapuoli, eli paras ystäväni Petra tulisi luokseni ja lisäksi olin toivonut, että siskoni tulisi luokseni. Siskolta toivoin lahjaksi siimaa, jotta saisin vaihdettua omaan virveliini uudet siimat. Tarkoituksena oli viettää luonani kakkukahvitteluhetki, ja sen jälkeen olisimme lähteneet siskoni kanssa Koitelinkoskille. Lähdimme kuitenkin perinteitä noudattaen koko kööri eläinlääkäriin. Loppu hyvin kaikki hyvin. 

Tuo siima oli nyt kuitenkin tässä se tärkeä nosto, koska nyt, yhdeksän kuukautta myöhemmin, päätin vihdoin vaihtaa siimat virveliini. Aloitin purkamalla vanhaa ja rispaantunutta siimaa pois metritolkulla. Kun alta alkoi ilmestyä jo terveen näköistä (ja väristä) siimaa, poikkasin siiman poikki lapinpuukollani. Hetken pohdiskelun jälkeen muistin, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten siimaa solmitaan, tai oikeastaan mistään muustakaan. Tähän hätään piti ottaa siis Youtube-tutoriaaleja. Istuin kivisellä lattialla virveli kädessäni ja katselin niskat vinossa, kuinka helpolta solmut saatiinkaan näyttämään. Voin kertoa, että ei se helppoa ollut. Kun sain solmun tehtyä, totesin, että siima on kelassa olevan puolan väärällä puolella, joten jouduin katkaisemaan siiman vielä uudelleen, ja tekemään tuon kummallisen solmun toiseen kertaan. Tällä kertaa siima oli puolan oikealla puolella. 
Kelaaminen onnistui lopulta, apuna käytettiin jalkoja, puukkoa, ja hiilihankoa. Mitäpä muutakaan. 

Kalaan en ole vielä ehtinyt, mutta päivänä jonain sekin hetki tulee. Seuraavat tutoriaalit ovatkin siis kalan ´fileointiin liittyviä, koska jos sopiva saalis tulee, niin täytyyhän tuo herkku paistaa pannulla. 

Tiistai-illan kunniaksi päätin, että lähden käymään vielä tunturissa Kenain kanssa. Olin reippaillut koko päivän, käynyt aamulenkillä, siivonnut, pyykännyt, tehnyt ruokaa, ja neulonut villasukkia, joiden piti olla valmiit jo viime jouluna. No, ei olleet. Eikä ole vieläkään. 

Tyypillisesti, kun päätän tehdä jotain, niin kaikki ei aina mene ihan putkeen. Tällä kertaa päätin laittaa jalkaani (sen enempää ajattelematta) paskimmat lenkkarit, mitä omistan. Sellaiset kunnon vempulat, joilla katkaisee nilkan jos toisenkin tuolla rakkakivikossa. Selvisin reissusta raajoja rikkomatta, mutta ihan oikeasti, joskus voisin pysähtyä miettimään, ennen kun lähden hutkimaan. 

Jätin autoni Ukko-Luoston kupeessa olevalle parkkialueelle. Kenai bongasi sieltä Luoston viimeiset lumet. Ne oli ihan oikeasti Luoston viimeiset, koska missään muualla ei ole näkynyt lunta enää viikkoon. Onhan se ihan suotavaakin, ensi viikolla on kuitenkin jo kesäkuu.  

Alla vielä muutamat kuvat minun ehjistä raajoistani, Luoston viimeisistä lumista ja Luoston tunturimaisemista.