Lammen rannasta tunturin huipulle

Tuntuu hassulta todeta, että olen asunut täällä nyt tasan kuukauden. Päivät on menneet niin nopeasti, että ei sitä pysty ymmärtämään. Tämä kuukausi on pitänyt sisällään niin paljon. On ollut reissaamista pitkin pohjoista Suomea, on ollut laiskoja sadepäiviä sohvan nurkassa, ystäviä, uusia ihmisiä, itkua ja naurua. Olen niin kiitollinen tästä kaikesta. 

Torstain ja perjantain välisen yön vietin terveyskeskuksen päivystyksessä. Se ei varmaan yllätä ketään, koska oli paikkakunta mikä tahansa, ja sijainti etelä tai pohjoinen, niin käyn näyttämässä naamaani terkkarilla tasaisin väliajoin. Tähän vierailuun en toki voinut itse vaikuttaa. Syy, miksi sinne lähdin, oli sanoinkuvaamattoman voimakas korvakipu. Minulla on hyvinkin usein korvatulehduksia toisessa korvassa, ja aina ovat menneet ohi päivässä tai parissa. Tällä kertaa kipu oli jotain niin käsittämätöntä, että sitä ei pysty edes selittämään. En kyennyt kävelemään, en liikkumaan, enkä varsinkaan ajamaan autoa, jotta olisin päässyt paikalle omin avuin. Soitin siis itselleni ambulanssin. Perillä sain voimakasta kipulääkettä ja unilääkettä, jotta sain unen päästä kiinni. Mitään syytä tälle kivulle ei koskaan löytynyt. Seuraavana aamuna pääsin kuitenkin kotiin ja kipu oli tipotiessään. 

Kun vihdoin pääsin kotiin, oli olo jotenkin takkuinen. Itku silmässä olin huolissani Kenaista, joka joutui olemaan koko yön yksin kotona, hämillään siitä, että lähdin äkisti, ja olin niin pitkään poissa. Poika oli kuitenkin tapansa mukaan reipas, ja otti minut häntä heiluen vastaan kotiovella. 
  Koska mieli oli jotenkin apea tuosta kivuliaasta reissusta, päätin lähteä lammen rantaan ihailemaan maisemia ja nauttimaan lämpimästä päivästä. Elohopea oli noussut jopa +16 asteeseen.

Mieli piristyi väkisinkin noissä maisemissa ja tunnelmissa. Otin mukaani eväsleivän, Kenaille lihatikun ja pillimehua eväsjuomaksi.  Heittelin lampeen litteitä leipäkiviä, jotta saisin mahdollisimman monta "leipää", eli kiven pomppaamaan veden pinnasta uudelleen ja uudelleen. Tuuli oli hetkittäin kuitenkin niin puuskaista, että kiven heittäminen vastatuuleen oli varsin huono idea. Ei kannata kokeilla. 
Hetken lammella oltuamme, saimme seuraa. Kuulin jo kaukaa, että joutsenet huutavat jossain, ja yritin hiipiä pitkospuita pitkin hiljaa. Hetken hiivittyäni bongasin joutsenpariskunnan lammen toisella puolella. Toisinaan ne pyllistelivät lammen pohjasta syötävää, niin että vain takamus oli veden pinnalla. Kenai oli utelias noita upeita lintuja kohtaan, mutta kerrankin piti kirsunsa kiinni, eikä alkanut haukkua niitä päin. Se keskittyi kahlaamiseen ja veden pinnalla hyppiviin vesikirppuihin. Yritin epätoivoisesti ottaa joutsenista kuvia, mutta puhelimella on mahdoton saada onnistuneita otoksia, varsinkin noin kaukaa, joten luovutin. 

Viimeinen lomaviikonloppu
Lauantaina heräsin aikaisin aamulla. Oli nähnyt niin kummallisia unia, että oli pakko ravistella unihiekat pois silmistä ja alkaa kahvin keittoon. Keli näytti harmaalta ja tylsältä. Tarkoitukseni oli alunperin lähteä aamusta jälleen juoksulenkille, mutta muutin mieleni. Päätin kiivetä jälleen Ukko-Luoston tunturiin. Tällä kertaa ihan huipulle asti. 

Keräsin jälleen reppuuni tarvittavat tavarat matkaan ja reilusti vettä. Ulkona lämpötila näytti +9, eli keli ei ollut mikään kovin lämmin. Puin kerraston päälleni ja siihen päälle vielä riittävästi vaatetta. Vyötärölle kietaisin vielä varmuuden vuoksi yhden kevyen takin, jos minun vaikka tulisi kylmä. Voin kertoa, että ei tullut. 

Olin tutkinut tunturin karttoja jo moneen kertaan, ja käynytkin tunturissa jo pariin otteeseen. Huipulle asti en ollut vielä kuitenkaan päässyt. Myöskään, en ollut kertaakaan kulkenut huipulle vievää "merkittyä reittiä", joten tallustelin päättäväisesti kivikkoista itärinnettä ylöspäin. Pääni päällä oli lasketteluhissit. Hetken päästä rinne muuttui kuitenkin täysin luonnonmukaiseksi, eli siinä ei mennyt polkuja tai reittejä, portaita tai tienviittoja. Pelkkää ryteikköä, kivikkoa ja heinikkoa. Ei kun menoksi! 

Hetken talsittuani, totesin että maasto muuttui sen verran kivikkoiseksi, että oli muutettava suuntaa. Jos olisin jatkanut suoraan ylös olisin joutunut tarpomaan aivan käsittämättömän jyrkkää rakkakivirinnettä, joka olisi ollut jo oikeasti vaarallista. Kävelin hetken matkaa tasanteella, joka johti toisille hisseille, mutta jälleen minun ja hissien välissä oli merkittävä määrä rakkakivikkoa. Tuo reittivalinta jäi siis käyttämättä.  Jäljelle jäi suoraan ylöspäin menevä, nurmikkoinen (ja vähän vähemmän kivinen) jyrkänne, jossa sai nojata koko painolla eteenpäin, pitääkseen tasapainonsa. Lisähaastetta toi Kenain loputon intoilu ja säntäily pitkän liinan toisessa päässä. Sitä ilon ja riemun määrää. Oli kuitenkin pakko keskittyä, että ei horjahda suuntaan eikä toiseen. Tarkoitus oli kuitenkin tarpoa tunturin huipulle, ei tulla sen rinteitä kuperkeikoilla alas. 

Kun matkan puoliväli oli ylitetty, oli jalat jo melko hapoilla. Rinne oli ihan todella jyrkkä, ja melko pian huomasin sen haastavan jopa minun kuntoani. Annoin itselleni kuitenkin luvan levätä aina silloin kun siltä tuntui. Mihinkään ei ollut kiire, ja maisemat ovat jälleen jotain aivan käsittämättömän kaunista. Unohdin ottaa Kenaille juomakipon mukaan, joten kaadoin vesipullosta vettä kämmenelle, jotta läähättävä koira sai myös juodakseen. Tässä kohtaa myös tajusin, että jos olisin ollut fiksu, niin olisin pakannut mukaan jotain syötävää, mutta nyt mentiin ihan vaan vesipullon voimalla. Huhhuh. 

Matkaa oli vielä jäljellä, mutta huippu häämötti jo. Mitä ylemmäs kapusin, sitä jyrkemmäksi rinne kävi. Olin kotona ladannut puhelimen akkua, niin akun varaustaso hupeni huimaa vauhtia. Laitoin puhelimen hetkeksi virransäästötilaan. Otin vielä viimeisen levähdystauon. Sanonta "Huipulla tuulee" pitää todellakin paikkaansa. 

Puhelimen akku näytti alle 10%. Varmasi jatkuva kuvien räpsiminen kulutti akkua ihan huolella. Vaikka keliolosuhteet olivat hyvät, eikä mitään hätää ollut, tiedostin, että akun loppuminen täällä keskellä huippua ei olisi hyvä asia. Jos minulle tai koiralle sattuisi jotain, ja akku olisi lopussa niin ei hyvä heiluisi. 

Maasto alkoi jyrkkien nousujen jälkeen pikkuhiljaa tasaantua. Jyrkänne oli enää loivaa nousua ylöspäin huipun korkeimmalle kohdalle. Rinteessä oli lahon oloinen puinen rakennus, joka toi mieleen Harry Potter -elokuvien Rääkyvän röttelön. Rakennelman kupeessa oli lyhtypylväs. Uskokaa tai älkää, tuossa tolpassa oli pistorasia, jossa oli kaksi pistokepaikkaa. Kaivoin repustani puhelimen laturin, ja kokeilin, josko pistoke olisi toiminnassa. Olihan se. Aloin lataamaan puhelintani, keskellä tunturin rinnettä. Tilanne oli varsin huvittava. Sillä välin kun puhelimeni latasi tuossa tolpassa, kellahdin selälleni jäkäläiseen rinteeseen ja ummistin silmäni hetkeksi. Kenai istahti viereeni. Oli aivan uskomattoman hienoa kuulla tuulen humina korvissa ja ottaa pienet tirsat noissa jylhissä maisemissa. 

Kun puhelimen akkua oli jälleen riittävästi, jatkoin vielä viimeiset askeleet huipulle. Vihdoin se oli saavutettu. Törmäsin huipulla vaeltamassa olleeseen seurueeseen, joiden kanssa höpöttelin pitkät pätkät. Istuimme yhdessä hetken, ja ihailimme pysäyttävän kauniita maisemia. Yhdeltä seurueen jäsenistä oli vesi loppu, joten tarjosin hänelle repustani vettä, jota minulla oli runsaasti mukana. 

Vaikka nousu oli raskas, (ehkä reittivalinta saattoi vaikuttaa tähän) se oli sen arvoinen. Seurue, jonka huipulla tapasin, jatkoi matkaansa vielä tunturin toiselle puolelle. Oli hauska tavata uusia ihmisiä. 

Mainitsin kirjoituksen alkupuolella, että tunturin huipulle kulkee myös "merkitty reitti". Vasta nyt, kun olin matkalla alas, löysin tuon reitin. Tasainen hiekkapolku ja portaat, joita pitkin lopulta kapusin alas. 

Reitti ylös oli ehdottomasti hauskempi ja paljon jännittävämpi!