Lentokoneita, tuntureita tikkuja ja tunteita

Minä uskon, että kesä on ohi. Se alkoi heinäkuun alussa, ja loppui noin viikko sitten. Se kesti noin kaksi ja puoli viikkoa. Metsä on jo näyttänyt paikoitellen tumman okran värejä, ja heinikko ei ole enää niin vihreää. Täällä on myös aivan hävyttömän kylmä.

 On aikainen aamu, eli minun lempihetkeni. Kello on vartin yli viisi ja tässä minä olen, kirjoittamassa blogia. Olen tähän aamuun jo tiskannut ja viikannut pyykit kaappiin. Tein myös kirjakatsauksen, koska olen hurahtanut taas siihen, että kirjasto on "lähellä" ja sinne pääsee helposti. (Lähellä = 43 km kotoa)
Minulla on tällä hetkellä seitsemän kirjaa, joita luen samaan aikaan. Osa on tietokirjoja, osa dekkareita ja osa käsittelee viestintäoikeutta ja kriisiviestintää. 

Olen yksi niistä (sukupuuttoon kuolevista) ihmisistä, jotka vielä lukevat kirjoja, siis ihan oikeita fyysisiä kirjoja. Hauskaa niissä on se, että jokainen kirja kuulostaa erilaiselta avatessa, ja lisäksi ne tuoksuvat musteelle. Osa tuoksuu sellaiselle ullakolle, ja vähän ummehtuneelle. On myös jotenkin pysäyttävää lukea kirjaa, jonka kirjoittaja on menehtynyt. Häntä ei enää ole, mutta hänen ajatukset ja elämäntyönsä, on tässä minun käsissäni. 

Muutama viikko sitten kävin yhdellä mieleenpainuvalla juttukeikalla, ja olen enemmän kuin iloinen siitä, että pian pääsen asian äärelle taas uudelleen. Kävin paikallisen ilmailukerhon puheenjohtajan puheilla lentokentällä. Pääsin kuulemaan lentokoneiden ja kerhon historiasta ja opin niin paljon uutta, esimerkiksi pilvien käyttäytymisestä ja sääkarttojen lukemisesta. Pääsin myös lentokoneen hyttiin, ja ihmettelemään sitä loputonta nappuloiden ja vipujen määrää. En vieläkään käsitä, miten äärimmäisen kiehtovaa kaikki tällainen voikaan olla. 

Nimitin heidän purjelentokoneitaan muumioiksi, koska ne oli kääritty sellaiseen suojaavaan pressuun, joka peitti lentokoneen pienikokoisen hytin. Vain runko ja siivet jäivät näkyviin. Parasta tässä on se, että seuraava keikkani on myös äärimmäisen kiehtova ja luvassa on myös jotain ikimuistoista, josta olen haaveillut jo niin pitkään. En vielä paljasta, mistä on kyse. (Petra, sinä tiedät, mutta älä sinäkään kerro, se on vielä salaisuus.) 

Lähdin suoraan lentokentältä ajamaan kohti Koillismaata. Menin pitkästä aikaa vierailemaan siskoni perheen luokse. Heille syntyi toukokuussa pieni tyttövauva. Oli ihana huomata, miten arki on normaalia uudesta elämänvaiheesta huolimatta. Jos nyt vähän vauvankakkaa ja itkua silloin tällöin, mutta muutoin asiat olivat niin kuin aina ennenkin. Tavallista ja rauhallista. 

Kävimme koko köörin kanssa Sallassa mökillä saunomassa ja keloravintolassa syömässä. Ennen herkkuhetkeä huiputimme Sallatunturia Taivaan tavoittelijan taipaleella. Oli ihan huisin kivaa tallustaa ja olla rakkaiden ihmisten kanssa ja nauttia.  Kiitos ihanasta viikonlopusta S & E & A <3 

Koin taannoin äärimmäisen ikävän kokemuksen, jossa toinen, minulle täysin tuntematon henkilö toimi kohtuuttoman väärin minua kohtaan. Olen nyt kertonut kokemastani niin monelle ihmiselle ja niin moneen kertaa, että nyt pystyn jo kirjoittamaan asiasta itkemättä. En kerro, mitä tarkemmin tapahtui, koska kaikki on vielä kesken. Sen sijaan kerron siitä, mitä minä opin. 

Minä olin hämilläni, sitten peloissani, sitten alkoi ahdistaa ja sitten itkettää. En tiennyt mitä tehdä, mutta tein silti jotain sellaista, mikä on yhä minulle vaikeaa: Minä pyysin apua. 

Oli käsittämättömän hienoa huomata, että kaiken sen hämmennyksen ja pelonsekaisten tunteiden seassa, minut otettiin tosissaan. Jokainen, kenelle asiasta kerroin, asettui minun saappaisiini ja oli minun puolellani. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minusta tuntui, että koko maailma oli minun puolellani. 

Tuota kokemusta käsitellessäni, huomasin syyllistäväni itseäni siitä, mitä minä tunnen. Ajattelin, että en saisi reagoida näin vahvasti, en saisi itkeä enkä olla vihainen. Pohdin, että millä oikeudella minä teen tästä tapahtumasta näin "ison numeron".

Lopulta ymmärsin, että totta helvetissä minä teen tästä ison numeron. Kenelläkään ei ole oikeutta kohdella minua väärin. Ei kenelläkään.

Meillä on usein kummallinen tarve hallita omia tunteitamme. Olemme oppineet, että elämässä pitää pärjätä, jatkaa vain äkkiä eteenpäin ja pitää itsensä kasassa. Suru, pelko tai viha tuntuvat joskus asioilta, jotka pitäisi nopeasti käsitellä vain pois alta, jotta voisi palata takaisin tavalliseen arkeen.

On totuttu työntämään nämä tunteet mieluummin sivuun, koska ei haluta tehdä tikusta asiaa. Mitä jos kuitenkin tehtäisiin? 

Tehdään siitä tikusta asia.