"Mutta minähän vain hämmästelin luonnon ihmeitä"
Taannoin heräsin varhain aamuyöllä siihen, kun mökkini katolta kuuluu aivan järjetön, kolina, rapina ja huuto. Luonnollisesti, koska olin unen ja valvetilan jossain pehmoisessa välimaastossa, oli hankala hahmottaa, mistä on oikein kysymys. Kurkkasin kelloa ja se näytti 03.41. Huuto ja meteli jatkui.
Vedin aamutakin päälleni ja hörppäsin lasista vettä, jotta heräisin hetkeen vähän paremmin.
Epämääräinen huuto voimistui ja tunnistin, että kyseessä on (luojan kiitos) jokin tai jotkin eläimet. Mitä ne tekevät katollani ja miksi ne huutavat noin hemmetin lujaa?
Huutoa alkoi kuulumaan myös kuistilta oveni takaa, ja hetken hämmästelyn jälkeen päätin avata ulko-oven. Tuossa hetkessä olisi pitänyt olla kamera. Kuistini kaiteella oli muutama val-ta-van iso korppi. Samassa hetkessä kuulin aivan korvani juuresta, vasemmalta puoleltani korpin kovan rääkäisyn. Käännyin hitaasti, ja näin pihakoivun alaoksalla, ehkä kahden metrin päässä, kaksi val-ta-van isoa korppia. Huomasin, että pidätin hengitystäni ja jähmetyin tilanteen ainutlaatuisuudesta.
En ole koskaan nähnyt korppeja näin läheltä. En edes yhtä, mutta nyt niitä oli vielä monta. Myönnän, että tässä oli samaan aikaan myös jotain todella aavemaista. Monien kansantarujen mukaan korppi on pahaenteinen näky. On sanottu että "korppi tietää kuolemas" tai "korppi katolla on talonväen kuolema". Joissain uskomuksissa korppi on sanansaattaja tai viestin tuoja tuonpuoleisesta. Halusin uskoa noihin kaikkiin taruihin, mutta järki sanoi, että korpinpojat ovat lähteneet pesästään ja ovat niin nuoruuden hölmöjä, että eivät oikein tiedä minne mennä ja mitä tehdä. Siksi ne parveilevat ja huutavat pitkin maita ja mantuja, milloin missäkin. Niinhän men ihmisetkin tehdään, kun ollaan aikuisuuden kynnyksellä.
Kameraa minulla ei tietenkään tuossa hetkessä ollut, eli korpeista en saanut kuvaa. Jos olisi ollut, niin olisin kuvannut myös unenpöppöröisen ja räjähtäneen olemukseni, ihan vaan siksi, että se olisi ollut huvittavaa. Seistä nyt mökin kuistilla aamuyöstä monttu auki yöpaidassa. Mutta minähän vain hämmästelin luonnon ihmeitä.
Eilen illalla olin tylsyydestä tympääntynyt. Mietin tuhansia työjuttuja samalla kun neuloin villalapasia, vaikka nyt onkin heinäkuu. Lopulta nousin, ja sidoin Kenain vetovyön vyötärölleni ja kiinnitin pitkän joustoliinan koiran valjaisiin. Samassa nappasin kameran kaulaani ja lähdin ulos uhraamaan itseni sääskille. Lähdin siis iltakävelylle, haahuillen taivaalle tuijotellen ja ympäristöä uteliaana tutkien. Korpit huusivat jälleen. Yritin paikantaa, missä päin ne menivät, lähtisinkö niiden perään jalan vai hyppäisinkö autoon. Niitä oli niin monta, että paikantaminen oli kuitenkin mahdoton tehtävä.
Harmistuin, kun en paikantanut korppeja. Haluaisin saada noista upeista linnuista tänä kesänä edes yhden kuvan. Se ei ole mitenkään helppo tehtävä.
Lähdin kuitenkin vaeltelemaan pitkin Luoston metsiä, maita ja mantuja kamera kädessäni ja kuvia räpsien. Sääsket söi minua niin, että otsani oli muhkuroilla ja sisään hengittäessä nielaisin aina muutaman sääsken mennessäni. Ilta oli kuitenkin hävyttömän kaunis, joten en antanut asian häiritä. Oli sunnuntai, aurinko paistoi ja oli aivan hiljaista. Täydellistä.
Hitaasti kävellessäni asetteli kameran asetuksia ilta-aurinkoon sopivaksi. Räpsin pari testikuvaa kuusen latvasta ja omista kengistäni, sekä heinikossa touhuavasta Kenaista.
Päädyin lopulta tallustamaan noin kolmen kilometrin matkan, vaikka ajatuksissani oli, kierrellä vain lähimetsän polkuja. Kuvasin kaikkea mahdollista mitä ympärilläni näin, niin kauan, kunnes kamerastani loppui akku.
En tälläkään kertaa saanut kuvaa korpeista. Ennen akun loppumista onnistuin kuitenkin ikuistamaan paljon muuta elämää. Ja tuona sunnuntaina, myöhäinen ilta-aurinko toi sen parhaat puolet esiin.
