Niin hyvää, ettei sanotuksi saa

En osaa kuvailla tätä tunnetta. Olen tällä hetkellä aivan poskettoman onnellinen. Joskus myös vähän väsynyt ja kiukkuinen, mutta olen onnellinen. Havahdun aina välillä siihen, miten nopeasti tämä vuosi on edennyt, mutta huomaan myös, että se on merkki siitä, että elämässä on kaikki hyvin. Silloin aika lentää, eikä turhat havut hidasta matkaa. On niin paljon hyvää. 

Kuten edellisessä tekstissäni mainitsin, juhlimme pienen pienen ihmisen nimiäisiä Rokualla elokuun alussa. Juhlat olivat ihanat, rauhaisat, ihmisläheiset ja rennot. Kiitos kaikille juhlissa olleille ja kaikille niille, jotka olivat hengessä mukana. Kuvia juhlista en tänne julkaise, koska minulla ei ole siihen kaikkien lupaa. 

Paluumatka kotiin oli ikimuistoinen. En muista koska olisin viimeksi luullut, että autoni katto pettää vesisateen voimasta. Vettä tuli niin kovaa. Suurin osa liikenteestä veti auton tien sivuun, ja seisoi jarrulla odottaen, että sää tasaantuu. Minä tein samoin, koska oman autoni pyyhkijänsulat ovat lähes mitättömän surkeat, ja eteen ei nähnyt, ei yhtään. Mikäpäs siinä, muiden mukana nököttää tien poskessa ja kuunnella sateen pauhaavaa ääntä. Kenai kuorsasi auton takaosassa omalla patjallaan, eikä välittänyt pätkääkään, vaikka sateen melu kohisi korvissa. Meitä ei haitannut. Minun mielestäni tuo hetki oli siltikin hieno. Ennen myrskyä taivas oli pikimusta. Myrskyn aikana piti pysähtyä ja antaa myrskyn sanoa sanottavansa. Lopulta, sade lakkasi ja maailma täyttyi tuoreella ja sateenraikkaalla ilmalla. Tiedät varmasti sen tuoksun? Sateen jälkeen kaikki alkaa alusta, puhtaalta pöydältä. Taivas muuttui punaiseksi. 

Seuraavana viikonloppuna luvassa olikin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kävin alamäkipyöräilemässä elämäni ensimmäistä kertaa. Voi, miten käsittämättömän hieno kokemus tuo olikaan. Täysjousitettu maastopyörä, panssarit ympäri kehoa, ja kypärä päähän. Sitten ei muuta, kun ylhäältä alas. Niin sitä voisi luulla. 

Ajorata on mutkainen, ja jokainen kaarre nousi korkealle. Vauhtia piti olla, jotta pyörä ihan oikeasti otti kaiken hyödyn irti mutkasta ja käänsi suuntaansa 180 astetta. Hitto soikoon, että se tuntui aluksi pelottavalta. Mutkaan piti ajaa kovaa, mutta jos mutkan olisi vetänytkin suoraksi, olisi alla ollut parin metrin pudotus rakkakivikkoon. Voin sanoa, että se olisi tehnyt kipeää ja isosti. Ensimmäisen laskuni siis lähinnä tutisin, ja yritin muistaa hengittää. Jännitin koko vartaloani niin, että kädet puutuivat. Mutta se olikin ensimmäinen lasku. Sen ei kuulunutkaan olla täydellinen. 

Nousin penkkihissiin pyörän kanssa. Sekin pelotti, koska olin varma, että  ylläni natiseva vaijeri katkeaa, ja putoan tuon 5-6 metriä alas rinteeseen. Ylhäällä tunturin huipulla minua olikin vastassa "patroll", eli tunturin oma työntekijä. Hän oli ollut rakentamassa pyörärataa, ja tunsi radan kuin omat taskunsa. Hän kysyi, että saako lähteä laskemaan minun kanssani, ja minähän suostuin. Se, että saa ammattilaiselta vinkkejä, neuvoja ja kannustusta, toi kummasti lisää rohkeutta . Tekemiseen tuli varmuutta, enkä enää jarrutellut tai jännittänyt. Tämä koko kokemus oli ehkä siksikin niin upea, koska rääkkäsin kehoni uuvuksiin. Samalla pelkäsin että about kuolen, mutta en vaan voinut lopettaa. Adrenaliini on käsittämätön ja niin hieno asia. Voitin itseni ja pelkoni, jälleen kerran. 

Koska keskityin laskemiseen, en muistanut kuvata itse rataa, mutta pari selfietä napsaisin tuosta ikimuistoisesta kokemuksesta. Osa teistä on ehkä nähnyt myös paljon kirosanoja sisältävän videon, jonka kuvasin suoraan rinteistä. Laji on oikeasti aika vauhdikas, jopa vaarallinen, jos ei oikeasti tiedä mitä tekee. 

Tässä kohtaa voi ihan oikeasti sanoa, että vauhti korjaa virheet. 

Rokualta Pyhälle, ja Pyhältä Koillismaalle. Seuraavaksi oli luvassa tyttöjen viikonloppu. Ikähaarukka oli hauska, koska nuorin tyttö oli kolmen kuukauden ikäinen, ja vanhin tyttö minua kolme vuotta vanhempi. Oli kuitenkin mahtavaa saada kolme saman DNA:n vaaleaverikköä saman pirtin katon alle: Siskoni, minut ja siskontyttöni. <3

Myös tuolla suunnalla Suomea syksy oli saapunut värittämään maailmaa. Heinikko oli jokaisena aamuna märkää ja usva hiiviskeli järven yllä ja suuntasi itsevarmasti kohti tuntureita. Luvassa oli touhukas viikonloppu. 

Perjantain vietin etätöitä tehden. Keli oli aurinkoinen ja jopa lämmin. Uppouduin ensimmäistä kertaa toimittajan urani aikana politiikan syövereihin. En edes tiedä mitä tuosta lajista pitäisi ajatella. Minulle tuo on täysin turhanpäiväistä hölynpölyä, sanokaa mitä sanotte. Tämä on vain minun mielipiteeni: Politiikassa ihmiset uhoaa ja väittelee siitä, että kuka on oikeassa ja kuka oli viime kaudella väärässä. Rahaa ei ole antaa kenellekään ja kaikkia "kohdellaan väärin". Saako Suomeen tulla vaiko eikö? Miksi presidentti ei ikinä tee mitään? 
Tästä kaikesta voitte varmasi päätellä, miten perillä olen politiikasta. En ole, enkä halua ollakaan. Anteeksi nyt vaan.
Näin taannoin myös quoten, jossa sanottiin näin: "If it would really make any difference, they would not let you vote."  Osui ja upposi. 

Lauantai oli toimelias ja niin ihana päivä. Vietimme tulevia syntymäpäiviäni "etupeltoon" siskoni kanssa hyvin rennoissa merkeissä. Söimme pitkän kaavan aamupalan, ja nautimme kahvista keittiön puisen pöydän ääressä. Touhusimme kolmen koiran ja yhden vauvan kanssa. "Leivoimme" maailman helpoimman kakun. Se sai ihmettelemään ääneen: "Miksi kukaan enää edes leipoo täytetkakkuja" Tämä kakku oli vartissa valmis.  Lähdimme siskoni miehen rakentamalle laavulle. Oli niin ihana hetki, nauttia, juoda termarikahvia ja höpistä ihan kaikesta. Kokeilepa joskus syödä kakkua keskellä metsää. <3

Kaikesta tästä, olen niin kiitollinen ja onnellinen.  Vaikka en vielä edes tiedä, missä asun kahden kuukauden kuluttua, ja löydänkö uuden (jälleen kerran väliaikaisen) kodin, olen silti onnellinen. Elämän ei tarvitse olla valmista, eikä täydellisesti suunniteltua. Minun elämäni näyttäytyy monien silmissä kummallisena, ehkä holtittomana, täysin järjettömänä. Ja sitä se ehkä toisinaan onkin . Mutta minun elämässäni on niin paljon hyvää, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni, jotka ymmärtävät, kuuntelevat ja tukevat minua. Minä saan olla osa heidän elämäänsä ja kulkea heidän kanssaan. Minulla on unelmia, mitä tavoittelen. Ihan pöhköjäkin unelmia. Minulla on paras ystäväni eli Kenai, joka pitää minut järjissäni. Minulla on oma auto, joka on rikki, mutta sekään ei haittaa. Minulla on intohimo kirjoittamiseen, ja nykyään se on muotoutunut journalismiksi. Olen saanut tehdä töitä aivan uskomattoman taitavan ja ihanan tiimin kanssa Sodankylässä. En edes tiedä, miten tästä kaikesta voi kiittää, ihan kaikkia. Kiitos kaikille teille, aina eteläisestä Suomesta pohjoiseen asti. Kiitos ihan jokaiselle, että olette minun elämässäni <3 
Minun elämässäni on niin paljon hyvää, ettei sanotuksi saa.

Stepa - Kaunista ja hyvää