Seinäkiipeilyä yhdeksässä metrissä

Käsiin sattuu. Kämmenien ja sormien iho on rikki, ja käsivarret ovat kipeät. Kyljet on arat. Kaulan lihakset on kipeät sellaisista kohdista, missä en edes tiennyt olevan lihaksia. Lihaskipu on paras kipu mitä ihminen voi tuntea.  

Kävin seinäkiipeilemässä elämäni ensimmäistä kertaa. Hauskaa tässä on se, kiipeily oli osa työpäivääni. Kokemus oli mieleenpainuva, mutta se vaati minulta enemmän, kuin osasin odottaa.

Varusteiden sovittamisen jälkeen kuuntelin ohjeita, ja tarkalla korvalla kuuntelinkin: Miten köyden solmu tehdään, mihin kohtaan se tehdään, miten varmistetaan, että solmu pitää, kuinka varmistetaan sulkurenkaat eli karabiinit. Mitä on seinän ankkuripisteet ja miten otteita luetaan. Otteiksi sanotaan niitä seinässä kiinni olevia muhkuroita, joihin tarrataan kiinni. 

Tärkeimpänä mieleen jäi cross-check eli varusteiden ja turvallisuuden ristiintarkistus. Se tarkoittaa, että kiipeilijä ja varmistaja tarkistavat toistensa varusteet ja kiinnitykset:

Valjaat: onko ne puettu ja kiristetty oikein? 
Solmu: Onko köysi sidottu oikein kiipeilijän valjaisiin? 
Varmistuslaite ja sulkurengas: onko ne kiinnitetty oikein ja lukittu? Kummallakin? Varmasti? Tarkista vielä kerran! 
Köysi: Kulkeeko se oikein varmistuslaitteen läpi? Onko köysi ehjä ja siisti? Onko se jostain kohtaa kierteellä? 

Tämä kaikki tehtiin siis  ennen seinälle kiipeämistä, jotta mahdolliset virheet oltaisiin huomattu ennen kuin kiipeilijä, eli tässä kohtaa minä, irtoaisi maanpinnasta. 

Hieroin mankkaa käsiini ja silmäilin kiipeilyseinää samalla, kun Aki Rautava johdatti minut lajin perusteisiin. Rautava on kokenut kiipeilijä, liikunnanopettaja ja Lapin Kiipeilijät -seuran perustajajäsen, joka on ollut mukana kehittämässä kiipeilyn harrastusmahdollisuuksia Sodankylässä ja muualla Pohjois-Suomessa. Vuonna 2013 hän oli käynnistämässä seuran toimintaa.

Minulta tämä kokemus vaati paljon. Olen kertonut aiemmissakin teksteissäni, että minun on vaikeaa luottaa toisiin ihmisiin. Nyt minun piti luottaa siihen, että toinen ja minulle täysin tuntematon ihminen on vastuussa siitä, että en putoa seinältä alas, vaan hän ottaa minusta kopin, jos putoan. En kuitenkaan luottanut. 

Jouduin ottamaan hetken happea, ja sanomaan itselleni ääneen, että mitään pahaa ei tapahdu. Pelko ja epäluottamus sai minut kuitenkin palasiksi. 

Luottamusta piti siis rakentaa. 

Tilanne rauhoittui ja viimein Rautava sai minut uskomaan, että hän todella on köyden toisessa päässä, ja hän ei päästä minua putoamaan. 

Yllätyin siitä, miten hyvin jaksoin kiivetä. Olin etukäteen varma, että voimani loppuisivat jo ennen seinän puoliväliä. Silti kiipesin lattiasta katonrajaan neljä kertaa. Vain yhden kerran jouduin myöntämään, etteivät voimani enää riittäneet. Tunsin maitohappojen tuskaisen otteen koko kehossani ja lopulta irrottauduin vastentahtoisesti seinästä. 

Laskin lopulta koko painoni köyden varaan ja lähdin laskeutumaan alas. Lysähdin seinän alla olevalle patjalle selälleni ja kirosin kovaan ääneen: "Voi saatana!" 
En suostunut hyväksymään sitä, että olin epäonnistunut ja seinä oli jäänyt kesken. Hitto vie, minähän pääsen sinne ylös!

Alun jännitys vaihtui ärsytykseksi ja päättäväisyydeksi. Kädet tärisivät, ja niihin sattui, mutta nyt en aikonut luovuttaa. Alhaalta kuului kannustusta.

– Sinä jaksat kyllä, taistele loppuun asti!

Sitten tuli vastaan se kohta, jossa seuraavaan otteeseen piti käytännössä hypätä. Minun piti irrottaa ote seinästä hetkeksi ja ponnistaa kohti seuraavaa kiinnipitopaikkaa. Pysähdyin, tasasin hengitystäni ja tuijotin seuraavaa otetta. Nyt pitäisi uskaltaa.

Ensimmäinen yritys epäonnistui. Ponnistus ei riittänyt, ja putosin takaisin samaan kohtaan, josta olin lähtenyt yrittämään. Olin kuitenkin vielä seinällä, en pudonnut alas patjalle. 

Tässä vaiheessa ymmärsin, että pelkkä lihasvoima ei vie minua eteenpäin. Tässä tarvittiin tasapainoa, keskittymistä ja kykyä rauhoittaa itsensä, vaikka päässä pyöri ajatus putoamisesta. Nyt piti uskaltaa yrittää uudelleen. Ja minä uskalsin. 

Tällä kertaa ponnistus onnistui. Sain otteesta kiinni, nostin jalan seuraavalle askelmalle ja jatkoin kiipeämistä. Lopulta olin katonrajassa.

Huomasin, että kiipeilyyn liittyen minusta löytyy ominaisuus, josta on hyötyä tässä lajissa. Se ominaisuus on kilpailuvietti. En osaa luovuttaa. Jos epäonnistun, niin mieleni menee vaikka raivon rajalle asti, mutta luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Tekniikkaa, taitoa ja voimaa voin harjoitella lisää, mutta periksiantamaton luonne minulta löytyy jo valmiiksi. 

Yhdeksän metrin korkeudessa uskalsin katsoa alas. Totesin hiljaa mielessäni, että tämä ei varmasti ole viimeinen kiipeilykertani.