Muutto Oulusta Sodankylään + Vappu (lisää kuvia tulossa)
Muuttopäivä oli torstai 30.4, vappuaatto. Olin pakannut kaiken omaisuuteni, mitä en ollut myynyt. Laatikoita ja kasseja oli silti melkoinen määrä, vaikka tuntui, että myin käytännössä kaiken mitä irtosi. Vuokrasin koppikärryn muuttoa varten, jotta ei tarvitse ajella edetakaisin. Se oli kurkkumopon värinen. Vuokraaminen oli melkoinen puhelinralli, ennenkuin löysin Oulun Europcarin. (Ei kaupallista yhteistyötä) Koska muuttomatka oli niin pitkä, en nähnyt mitään järkeä, että vuokraan kärryn Oulusta, ajan Sodankylään ja lähden ajamaan tyhjän kärryn kanssa takaisin Ouluun. Europcarin kanssa saimme sovittua, että palautan kärryn muuton jälkeen Rovaniemelle seuraavana päivänä.
Matka Sodankylään alkoi. Tuntui haikealta, koska olin jättänyt "hyvästit" niin monelle tärkeälle ystävälle Oulussa, mutta samaan aikaan olin todella helpottunut. Oulu ei todellakaan ole minun paikkani. Kaikkialla on ihmisiä, asfalttia, liikennettä, LED-valoja, ja betonia. Missään ei ole rauhaa eikä tilaa. Tiesin, että olin matkalla rauhan äärelle.
Olin Oulun päässä asettanut itselleni tavoitteen: Nykyinen asuntoni on oltava tyhjä klo: 12.00, jotta pääsen hyvissä ajoin matkaan. Tavoite piti, ja olin klo 11.54 pihan portilla, asunto siivottuna, avaimet palautettuna ja muuttokuorma lastattuna. Tavoite saavutettu. Vajaa neljän tunnin ajomatka alkakoon.
Olen aina pitänyt itseäni sellaisena tekijänä, että jos en jotain osaa niin ainakin yritän. Saapuessana Luostolla uuteen kotiini, upeaan pieneen ja kodikkaaseen kelohonkamökkiin, tuumasin, että piha on varsin ahdas, ja siinä ei tuon kokoista kärryä minun taidoillani käännetä. Olisi pitänyt uskoa tätä tuumausta, mutta kun ei. Aloin askartelemaan kärryn kanssa, ja pakitin milloin lumipenkkaan ja milloin kuusikkoon tai toiseen lumipenkkaan. Ymmärsin, miten kärry kääntyy, mutta huidoin rattia ilmeisen liikaa, eikä suunta ollut koskaan kuitenkaan oikea. Lopulta havahduin hienoiseen kytkimen käryyn ja pellin alta nousevaan savuverhoon. Hupsista, kytkin kärysi tästä harjoituksesta vähän liikaa.
Päätin lopulta luovuttaa, olin oikeasti väsynyt koko päivän muuttorallista ja ajomatkasta. Olin vain onnellinen, että olin vihdoin perillä. Kytkimen käryäminen ei edes haitannut minua. Toivottavasti ei menisi kokonaan remonttiin, että kunhan vaan olisi varoitellut.
Apu oli onneksi jo matkalla, sillä tuttavani Ivalosta oli tulossa uuden asuntoni tupatarkastukselle. Hänen toimestaan kärry kääntyi pihaan perä edellä, ihan käden käänteessä. Olin purkanut kuormaa jo jonkin verran, mutta koska kärryn palautus Rovaniemelle oli tiedossa vasta seuraavan päivän (perjantai) illalla, niin annoin itselleni luvan hengähtää, ja nauttia uudesta kodistani, vaikkakin pienen kaaoksen keskellä. Nyt minulla oli seuraakin.
Vappu uudessa kodissa
Ivalolainen oli päättänyt jäädä luokseni koko vapuksi. Se oli tervetullutta, oli mukava päästä juttelemaan ja nauramaan yhdessä kömmähdyksilleni. Auton toimivuudesta ei ollut vieläkään varmuutta.
Juttelimme henkeviä yömyöhään.
Perjantaina heräsin tapani mukaan aikaisin. Purin loppukuorman pois kärrystä, ja taputin itseäni olkapäälle. Söin aamupalaa ja kävin Kenain (koirani) kanssa tutkimassa uusia nurkkia lenkin muodossa. Kylä oli niin hiljainen. Vain muutama poro kylänraitilla, jotka eivät välittäneet läsnäolostamme pätkän vertaa. Kävin myöhemmin aamupäivällä kävellen myös Luoston omassa pikkukaupassa, ja hain kaappiin perustarvikkeita, ruokaa, kuivatarvikkeita, paperia, ja muutama juhlajuoma vapun kunniaksi.
Kun ivalolainen lopulta heräsi, joimme aamukahvit ja aloimme suunnitella reissua Rovaniemelle. Kampesimme kärryn irti oman autoni perästä, ja kiinnitimme sen ivalolaisen pakettiauton perään ja lähdimme ajamaan. Soitin vielä matkalta Europcarin Rovaniemen liikkeeseen, varmistaakseni, että olin ymmärtänyt palautuksen oikein. Lopulta kärryn sai vain jättää muiden kärryjen riviin, eikä mitään kummempaa kuittausta tarvinnut tehdä. Ajoimme takaisin maisemareittejä. Aurinko hyväili jylhiä tuntureita.
Pyhän sporttibaarin koira-asiakkaat ja uuden kodin sauna
Illalla lähdimme vielä käymään Pyhällä. (Luostolta noin 40 kilometriä kaakkoon) Jälleen matka toi monta "wau"-ilmettä kasvoillemme, kun katselimme Pyhä-Luoston seinämiä, joita ilta-aurinko hiveli punaisena.
Kävimme Pyhätunturin laella sijaitsevassa ravintolassa, mutta se oli juuri sulkemassa ovensa. Päädyimme ajamaan rinnettä takaisin alas, ja löysimme Pyhä-keskuksen kupeesta sportti-baarin, jonne päätimme mennä nauttimaan oluset vapun ja uuden kotini kunniaksi. Väki ravintolassa oli iloisella mielellä (lue: humalasasa) ja paikalla oli myös koiria, jotka tulivat pöydästä toiseen pyytämään rapsutuksia iloiset ilmeet kasvoillaan. Hetken lässytettyäni, huomasin, miten osa koirista hyppäsi baaritiskillä oleville korkeille jakkaroille istumaan. Ikään kuin olisivat odottaneet omaa tilaustaan. Päätimme palata takaisin mökille ja laittaa uuden kotini saunan testiin. Myös Kenai pääsi löylyihin. Se rakastaa saunomista, vaikkka sillä on pitkä ja paksu turkki. Sauna oli lempeän lämmin. Tunsin olevani kotona.
Jeepin kytkimen testausta äärimmäisissä olosuhteissa
Koska emme olleet varmoja, toimiiko Jeepin kytkin vieläkään, piti asiasta lähteä ottamaan selvää. Mielessäni oli alunperin ihan vain muutaman kilometrin lenkki, jotta pääsee kokeilemaan luistaako kytkin, meneekö vaihteet silmään normaalisti ja jatkuuko käryäminen. Tietenkään tämä matka ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kytkin toimi kyllä, mutta poikkesimme reitiltä aika lailla. Ivalolainen ehdotti, että käännymme eräälle pikkutielle, josta pääsee mutkitellen Pelkosenniemelle asti. Tie oli roudan raiskaama, ja sinne oltiin rakennettu hiljattain uusia mökkejä. Lisäksi tien varrella oli hakkuualueita. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että pienellä, kapealla ja savipohjaisella tiellä on kulkenut lähiaikoina raskasta liikennettä, varmaan enemmän kun tie olisi oikeasti kestänyt. Auton jousitukset pääsivät samalla testiin, ja koeteltiin siinä myös uuden alatukivarren lujuutta. Hyvin kesti.
Hetken matkan päästä alkanut tien mutavellikään ei haitannut, ei muutakun kaasua vaan. Rapa lensi ja hetken jo ajattelimme, että nyt tieosuus alkaa olla paremmassa kunnossa, sillä työmaat ja hakkuut olivat jääneet taaksemme. Olimme väärässä ja isosti. Edessä oleva tie kapeni kapenemistaan ja urhea Jeepin neliveto jässähti 30cm lumisohjoon. Totesin, että omat ajotaitoni eivät enää riitä, koska tie oli oikeasti kapea ja renkaat eivät saaneet pitoa sohjossa. Ivalolainen otti tilanteen haltuunsa ja hyppäsi rattiin. En vieläkään tiedä, miten hän sen teki, piti auton sen sohjon päällä, jota oli noin 30 cm. Olen toisinaan äärimmäisen herkkä ja tunnen asioita isosti. Minua pelotti niin auton kytkimen puolesta (jota lähdimme siis tällä reissulla testaamaan) kun autoni puolesta. Pelkäsin, että auto päätyy kyljelleen tai katolleen ojan pohjalle, jäämme sinne jumiin, alueella ei ole kenttää tai kuuluvuuksia ja kävelymatka lähimmälle tielle on 7-10 kilometriä. Jalassa tietenkin lenkkarit. (Äly hoi älä jätä).
Ivalolainen näki, että jännitin kuin liian kireälle vedetty viulunkieli. Hän rauhoitteli minua, mutta mieleni päästi kaikki katastrofiajattelun mallit valloilleen, ja päädyin pienimuotoiseen paniikkiin. Ivalolainen pysäytti auton jyrkkään rinteeseen sohjon keskelle ja kehotti minut ulos autosta. Hän harhautti minua taitavasti: "Katohan, tuossa on riekon paskaa tuossa mättäällä". Itkuinen ja hyperventiloiva olemukseni alkoi välittömästi etsiä sitä paskaa, vaikka minulla ei ollut (eikä ole vieläkään) aavistustakaan, miltä kyseinen tuotos näyttää. Ehkä tuo paskan etsintä oli tarkoituksellinen harhautus, koska se sai minut rauhoittumaan.
Teimme lopulta toimintasuunnitelman palata takaisin samoja renkaan jälkiä, koska emme voineet olla varmoja, kuinka pahassa kunnossa tie edessämme vielä olisi. Ivalolainen tiesi mitä teki. Niin ratissa, kuin minun panikoivan mieleni kanssa. Tiedätkö sinä, miltä riekon paska näyttää?
Pääsimme lopulta turvallisesti takaisin. Niinhän ivalolainen oli kokoajan minulle sanonut. Miksen voinut vaan uskoa?