Vuotson kanavalta podcastin pariin
Lauantai oli tylsä päivä. Perjantain puuskainen tuuli oli tyyntynyt ja mökin kulmat eivät enää ulisseet. Tuuli oli heittänyt oksia ja käpyjä pitkin pihaa ja kuistia, joten nappasin aamukahvin kuistille mukaan, ja lähdin viskomaan risut ja kävyt takaisin metsään. Kenai pääsi omaan koirankoppiinsa, eli autoon. Poika nautti suunnattomasti, kun sai olla autossa, jossa takaluukku on auki.
Kuistin kulmalle sidottu 10 metrinen liina mahdollistaa Kenaille pihan tutkimisen, lumessa piehtaroinnin ja pihan vahtimisen. Vaikka naapurimökit ovat tyhjiä, ja tällä alueella ei ole oikeasti yhtään ketään, yhtään missään, ei koiraa voi silti pitää irti, koska alueella (ja minun pihassa) liikkuu paljon poroja. Tämän lisäksi koiran kiinnipitoaika on kirjattu lakiin: 1.3 - 19.8 välisenä aikana jokainen koira on pidettävä kiinni. Tuo laki ulottuu siis myös tänne korpeen, keskelle "ei mitään".
Olen yrittänyt opettaa Kenaille sopuisaa yhteisymmärrystä porojen kanssa, mutta toistaiseksi se onnistuu vain pienissä hetkissä ja riittävän välimatkan päästä.
Koira matkaan ja nokka kohti pohjoista
Aamukahvin jälkeen aloin pohtia päivän kuvioita. Lomalla on mukavaa, kun ei tiedä yhtään, mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Voi vain heittäytyä päivän vietäväksi. Toisina päivinä tykkään laiskotella sohvan nurkassa, mutta useimmiten en malta olla vain paikoillaan. Nappasin normaalin varustuksen mukaani, eli koiran, puukon, vettä ja pientä evästä ja hörskäytin Jeepin käyntiin. Samalla aloin selata karttaa ja pohtia, minne sitä auton keulan suuntaisi. Kartan selaus jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä lähdin vain ajamaan pohjoiseen. Auton kaiuttimista kuului alkuun vanha tuttu "Kansan radio", mutta lopulta se vaihtui musiikkiin. Musiikkimakuni ulottuu aina iskelmästä metallimusiikkiin ja kaikkeen siltä väliltä. Ihan oikeasti, samalta Spotifyn soittolistalta saattaa löytyä Kikkaa, Rammsteinia, Robinia, Slipknotia, Tapani Kansaa, Talonpoika Lallia ja Stepaa. Musiikki mitä kuuntelen, riippuu täysin siitä, mitä mielessäni liikkuu ja mitä tunnen.
Vuotson kanava
Pikavisiitti Vuotsolla
Määränpäätä ei siis ollut, oli mukavaa vain ajaa ja kuunnella musiikkia. Annoin ajatusten virrata ja olin rentoutunut. Rakastan ajella autolla, varsinkin ilman kiirettä, ilman määränpäätä ja ilman taajamien ruuhkia ja liikennevaloja. Täällä on pelkästään pitkiä teitä, joita koristaa sanoin kuvailemattoman upeat maisemat. On täällä joskus ihan vaan tylsää risukkoista metsääkin. Kaiken kauneuden keskellä, joka paikassa näkyy eläimiä. On hirviä, poroja, pupuja, kettuja, ja satoja eri lintuja (joista en ole oppinut tunnistamaan puoliakaan). On vaan niin tolkuttoman hienoa pysähtyä tienviereen katsomaan, mitä eläimiä rauhallisella ja hiljaisella suoaukiolla on.
Päädyin lopulta Vuotson kylälle. Pohjoissaameksi Vuotso on Vuohčču. Näin "korkealla", on liikennemerkeissä sekä suomenkielinen paikannimi, ja sen alla aina sama Saameksi. Vuotso on nelostien varrella oleva saamelaiskylä. Ajomatkaa Sodankylästä Vuotsolle on noin 80 kilometriä suuntaansa.
Päädyimme Vuotson kanavalle, ihailemaan sulanutta jokea ja kuuntelemaan sen hiljaista virtausta. Vuotson kanava yhdistää Tankajoen kautta Lokan ja Pirttipahdan tekojärvet toisiinsa.
Jätin autoni hiekkaparkkipaikalle ja päästin Kenain pitkällä liinalla tutkimaan uusia paikkoja. Parkkialueen reunalla oli valtaisa kivi, joka oli veistelty Suomineidon muotoon. Kivessä olevassa laatassa lukee: "Vuotson kanava rakennettiin vuosina 1978-1981 , Kemijoki Oy" Lisäksi sen yläpuolella on metalliset veistokset Porttipahdan ja Lokan tekojärvistä, ja niiden välissä oleva kanava.
Alue oli varsin hiljainen. Vanha puinen jokivene lojui sillan kupeessa, mutta en usko sen olleen käytössä enää vuosikausiin. Veneen alla oli joitain säilyketölkkejä ja tyhjiä kaljapulloja. Liekö paikallisten nuorten jäljiltä, vai onko joku majaillut tuon veneen alla, kuin "rantojen mies". Sillan alla joki virtasi vuolaasti, ja sitä oli lähes hypnoottista katsella. Koska joen penkereellä oli vielä paikoin paljonkin jäätä, virran mukana kulki jäälauttoja, jotka olivat matkalla kohti kevättä. Sillan alunen oli muutenkin siisti, ei graffiteja, ei roskia, tai muovia, vain hiekkaa ja isoja kiviä. Sillan päällä ei kulkenut liikennettä, joten joen uomilla olevan jään sulamisen pystyi kuulemaan.
Podcastin pariin
Vaikka päiväretki Vuotsolla ei ollutkaan pitkä, se oli sitäkin mukavampi. Törmäsin tällä reissulla jopa yhteen saamenkieliseen herraan, kun ajoin vahingossa hänen pihaansa. Nuori herra oli hyväntuulinen, nosti kättään tervehdykseksi ja hymyili minulle. Aukaisin vähän nolona auton ikkunan, ja pyysin anteeksi. Kerroin, että erehdyin tienristeyksestä ja käännyin väärälle hiekkatielle. Hän nauroi ja opasti minut oikeaan suuntaan.
Saavuttuani takaisin kotimökilleni, oli kello jo pitkällä iltapäivän puolella. Suunnitelmia ei vieläkään ollut, eikä se haitannut minua pätkääkään. Hetken hengailtuani, kaivoin (vielä muuttolaatikossa olleen) podcastin äänityssetin esille ja päätin, että nyt on pitkästä aikaa taas aika hypätä podcastin pariin. Kevät on ollut äärimmäisen kiireinen, koulun ja muuton vuoksi, mutta nyt, kun olen asettunut tänne uuteen kotiin ja koulu on kevään osalta purkissa, oli tämä täydellinen hetki. Teen true-crime podcastia, joka löytyy Spotifysta nimellä "Vaaranmaa". Aihe on toki synkkä, mutta se myös kiehtoo minua: kadonneita ihmisiä, ratkaisemattomia henkirikoksia tai korruptiota. Tiedonhankinta on todella hidasta ja työlästä, mutta palkitsevaa. Joistain tapauksista tietoa löytyy helposti, joidenkin kohdalla saatan käyttää päiviä tai viikkoja penkoen arkistoja, soitellen lehtien toimituksiin tai viranomaisille lisätiedon toivossa.
En saa podcastista mitään tuloja, teen sitä ihan omaksi ilokseni ja on minulla muutama kuuntelijakin.
Tällä kertaa minulla oli valmiina jo tapauksia, joista olin kerännyt tietoa, joten tällä kertaa keskityin vain äänittämiseen ja editointiin, eli käsikirjoitusta ei tarvinnut laatia. Moni on kysynyt, että kuinka kauan aikaa yhden jakson tekeminen vie. Vastaisin tähän, että parhaimmillaan olen saanut jakson käsikirjoitettua, äänitettyä, editoitua ja julkaistua yhdessä päivässä (muuta tuona päivänä ei sitten ehdikään tehdä). Pisimmillään tiedonhankintaan ja yllä mainittuun työprosessiin on kulunut lähes kaksi kuukautta, yhtä jaksoa kohden.
Kantapääaapan hiljentyneet poroajelut
Joskus minusta tuntuu, että en olisi saanut mitään aikaiseksi, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Uskon, että tämä johtuu päähäni pinttyneestä ajatuksesta, että kaikki on suorittamista. Joka päivä pitää tehdä jotain ja hirveällä vauhdilla. Jos et tee, mitään, et ole mitään.
Tämä päivä oli kerrassaan mukava, oli pieni päiväretki, äänitystä ja editointia ja illan kruunasi vielä lähisuon pysäyttävän kauniit maisemat. Suo on melko laaja, ja yritän aina maastokartasta katsoa, missä kohtaa voi ja kannattaa liikkua, ja missä kohtaa voi olla liian upottavaa. Kyseinen aapa on merkitty karttaan merkillä "ylitsepääsemätön suo". Seuraan usein poroja ja niiden tekemiä polkuja. Uskon vahvasti niiden tietävän ne kohdat, joissa voi kulkea.
Ihailin horisontissa näkyvän Orresokan kaunista seinämää, kun aloin kuulla tallustavia ääniä viistosti selkäni takaa. Kenai nosti suossa kastuneen peppunsa ylös ja pörhensi asentonsa valppaaksi. Kehotin tuon valmiiksi suon kasteleman pepun takaisin mättääseen ja annoin eläinten katsella toisiaan. Lopulta niiden välillä oli rauha, vaikka tunnelma oli hieman varautunut molemmin puolin.
Melko keskeltä suota löytyi myös puinen kyltti, johon oli kaiverrettu: "Poro-hevosajelu --> " "Suopungin hutukkaan heitto" ja "Lasten puuhamaa". Suolla on paikoitellen kasoittain irtoheinää, joten uskon, että talvella, kun suo on jään ja paksun lumipeitteen alla, järjestetään siellä vastaavia tapahtumia. Näin kesän korvalla, porot saivat kuitenkin olla rauhassa ilman turistien tuomaa hälinää. Tässä tokassa oli 7 poroa, mutta ne jakautuivat melko laajalle alueelle. Oli hauskaa kuunnella niiden sorkkien uppoavan märkään turpeeseen ja muiskahtavan sieltä taas ylös, niiden tallustellessa ja etsiessä heinäkasoja.