Yötä vasten Ivaloon
Viime maanantai oli ihan tavallinen arkipäivä. Kävin jälleen viereisellä Kantapääaapalla ihailemassa maisemia ja juoksutin Kenaita. Suolla tuo poika saa kulutettua energiaa yllättävän hyvin, koska tarpominen on melkoisen raskasta upottavilla mättäillä.
Päivä ei sisältänyt oikeastaan mitään ihmeellistä. Tein ruokaa kotona ja soitin parille ystävälle vaihtaakseni kuulumisia. Puhelin on nykyään usein korvalla, koska muutettuaani tänne, välimatka ystäviini kasvoi melko lailla.
Olen onnellinen siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä.
Myöhemmin kävin vielä ajelemassa kylillä. Sain taas ihailla maisemia ja antaa ajatusten kulkea omalla painollaan.
Illalla keitin teetä, valmistin iltapalan ja kävin peiton alle, tyytyväisenä pieneen, mutta hyvään päivään.
Taustalla pyöri myös tulevien päivien suunnitelmia. Olin jutellut ivalolaisen tuttavani kanssa jo jonkin aikaa, että menisin käymään hänen luonaan, kunhan aikataulut sopisivat yhteen. Samalla mielessä oli siskoni, joka on viimeisillään raskaana. Olin luvannut mennä talo- ja koiravahdiksi, kun he lähtevät sairaalaan. Laskettuun aikaan oli alle viikko, ja arjen tavallisten askareiden lomassa tunsin odotuksen ja pienen jännityksen kasvavan päivä päivältä. Uskaltaisinko siis lähteä parin sadan kilometrin päähän pohjoiseen, jos puhelin soisi, ja pitäisikin lähteäkin ajamaan kohti Koillismaata. Hetken viestittelyn jälkeen, tempaisin itseni ylös peiton alta, pakkasin laukkuun muutaman päivän tavarat, Kenaille ruokaa ja hyppäsin autoon. Matka kohti Ivaloa alkoi hetken mielijohteesta.
Ajomatkaa Luostolta Ivaloon on noin 200 kilometriä. Näillä leveyspiireillä se ei ole matka eikä mik(h)ään. Lisäksi, kun maisemat on silmiä hiveleviä, (eikä niistä ikinä muista ottaa edes kuvia) ei matka tunnu edes matkalta. Se on mukavaa ajelua, musiikin kuuntelua, ja jollain lailla mielen rauhaa. Oli hauskaa lähteä ex-tempore tien päälle. Perillä olisin vähän jälkeen puolen yön. Suunnitelmiakin tulevalle yölle oli jo tehty.
Kenai nukkui koko automatkan, joten ei tarvinnut edes pysähdellä. Olin perillä Ivalossa vähän puolen yön jälkeen. Heitin kimpsut ja kampsut sisälle, ja siitä hyppäsimme suoraan kuorma-auton kyytiin. Myös Kenai. Lähdimme harjailemaan öisiä Ivalon teitä. Hiekka pöllysi ja musiikki pauhasi. Kenai pääsi kuorma-auton penkkien takana olevalle pedille, ja otti sen kyllä omakseen melko lailla heti. Sieltä näki kauas eteen, mutta siellä oli myös ilmeisen makoisaa nukkua, kun auto keinui tasaisesti ja alusta oli pehmeä. Yö tien päällä jatkui aamun tunneille asti. Kun kalusto oli viety takaisin hallille, oli aika mennä nukkumaan.
Jokivarrelle koiranuittoon
Koska yö oli venynyt aamuun, myös unet venyivät pitkälle päivään. Keitimme aamukahvit ja ivalolaisen täytyi lähteä työtehtäville, vaikka "vastahan" sieltä oltiin tultu. Jäin vielä hetkeksi heräilemään, keitin vähän lisää kahvia ja söin kunnollisen aamupalan. Sitä mukaan kun aloin itse heräillä tähän päivään, heräsi myös utelias mieleni. Aloin pohtia, minne sitä lähtisi tutkimusmatkalle etsimään uusia maisemia.
Puin Kentsulle valjaat (eli henkselit) päälle, ja itselleni riittävästi vaatetta päälle. Ulkona oli +5, mutta täällä pohjoisessa keli voi muuttua muutamassa sekunnissa. Eli vaikka aurinko paistaisi ja olisi lämmin, voi hetken päästä tulla taivaan täydeltä rakeita tai vettä, ja tuulla niin että tukka lähtee päästä. Siksi aina mieluummin liikaa vaatetta, kun liian vähän.
Lähdin pihasta täysin tuntemattomia polkuja pitkin kävelemään vain jonnekin. Kenai nuuski menemään uusia hajuja ja nurkkia. Hetken käveltyämme ylitimme autotien, jonka toisella puolella virtasi Ivalojoki.
Jokivartta myöten kulki pitkä hiekkatie. Tieltä laski jyrkkä penger alas joelle. Joki virtasi niin hypnotisoivan hienosti. Tien viertä koristivat molemmin puolin karut koivut, jotka eivät vielä olleet alkaneet edes vihertää, vaikka toukokuu läheni puoltaväliä. Kävelimme vajaa pari kilometriä eteenpäin, enkä edes tiennyt, minne tie veisi. Halusin ottaa selvää.
Tie kiersi jonkun pellon laidan kautta (mutaisen sellaisen, lenkkareilla oikein hyvä reittivalinta) takaisin maantielle. Näin heti vähän matkan päässä koirakon, jossa oli kolme isoa koiraa. Kenai on reaktiivinen koira, eli se reagoi ympäristön ärsykkeisiin todella voimakkaasti. Koirankon nähdessäni havaitsin, että kolmikko alkoi valpastua ja lopulta haukkua meitä kohden. Kaikkien parasta ajatellen, (ja koiraa stressaavan konfliktin välttämiseksi) päätin loikata takaisin samalle reitille mistä olin tullutkin, eli mutaiselle pellolle. Minulla ei ollut minnekään kiire, joten päätin lähteä samaa reittiä takaisin päin.
Paluumatkalla poikkesimme aimmasta reitistä hieman. En ole ihan varma missä kohtaa muutin suuntaa, mutta päädyin metsäpolulle, joka laski hieman mutkitellen joen rantaan. Edessäni oli soma pieni hiekkaranta ja Kenaille mitä parhain paikka päästä uimaan. Joki oli kuljettanut rantaan myös uppotukin palasia ja muuta puista rompetta. Tarkastelin puupätkiä huolellisesti, että niissä ei ole nauloja. Nostin yhden klapin jäätävän kylmästä vedestä käteeni, ja se mureni kuin kuiva kaurakeksi sormien väliin. Puut olivat siis hyvin lahoja, ja niissä ei näyttänyt olevan nauloja, tai muutakaan vaarallista, joten päästin koiran veteen. Kenai rakastaa läträtä vedessä, eikä sitä kiinnosta pätkääkään, vaikka vesi on kylmää. Uimaan asti meneminen on vielä vähän jännittävää. Heti kun tassut ei enää yltä pohjaan, on käännyttävä takaisin rantaan. Ehkä tunne siitä, että pohja lähtee alta, on niin outo, että siihen menee aikaa tottua.
Saavuimme takaisin ivalolaisen asunnolle. Tämä oli vieläkin työhommissa. Vein Kenain suoraan kylpyhuoneeseen, koska poika oli kerännyt turkkiinsa ainakin kolme kiloa hiekkaa, lehtiä ja risuja ja tassut olivat mutaiset. Suihkun jälkeen piti pestä myös koko kylpyhuone. Kaikkea sitä koiranomistaja joutuukin tekemään.
Tiedättekö mikä on lomailussa mukavaa? No se, että voi ottaa päiväunet milloin vain. Tämä oli siihen täydellinen hetki.
Päiväretki Ukonjärvelle (Saam. Äijihjävri)
Herättyäni reilu tunnin päästä makoisilta päiväunilta, laitoin jälleen kahvinkeittimen porisemaan. Kenailla oli vielä unta puserossa aiemman uintiretken johdosta. Ivalolainen oli yhä hommissaan. Hörppäsin kupillisen kahvia ja yritin käyttää televisiota, jota en todellakaan osannut käyttää. Ei sieltä varmasti mitään olisi tullut muutenkaan tiistai-iltapäivänä. Sammutin koko aparaatin ja aloin selailla karttoja. Josko sitä hyppäisi autoon ja lähtisi vähän kauemmas seikkailulle.
Ja niin minä päätin tehdäkin. Toki kauas en lähtenyt. Ukonjärvelle oli noin 20 kilometrin ajomatka, eli ajallisesti reilu vartin verran. Jätin auton tiensivuun ja jalkauduin Kenain kanssa metsään. Hetken käveltyäni löysimme polun, joka vei jäisen järven rantaan. Ranta oli täynnä juurakkoa, ja siellä täällä näkyi hiiltyneitä kivikasoja, ja pari kertakäyttögrillin ripettäkin löytyi. Karavaanarit ovat käyneet ainakin. Heiltä jää usein paljon roskaa, paperia, pulloja tai tölkkejä, muovia, ja muuta luontoon kuulumatonta. Kenai olisi halunnut mennä kivikkoista rantaa pitkin jäälle, mutta jouduin kieltämään tämän yrityksen. Jäätä oli kyllä, mutta niin oli vettäkin. En osaa arvioida jään paksuutta tai kestävyyttä, varsinkaan näin keväällä. Pysyimme siis turvallisesti kivikkoisella rannalla. Näky järvelle oli pysäyttävä. Jään pinta oli harmaan sinertävä ja vastarannalla näkyivät jylhät vaaramaisemat.
Järvelle katsellessani ajatukseni harhailivat siellä ja täällä. Aloin miettiä, kuinka paljon tässä lähiaikoina onkaan tapahtunut, ja nimenomaan hyviä asioita. Isoja, mutta hyviä asioita. Tuntuu jopa oudolta, ihan kuin minä olisin ansainnut elämääni näin paljon hyvää. Kuten totesin, minulla on rakkaita ystäviä, joiden kanssa soitella, vaikka välimatkaa on enemmän, kuin koskaan. Tämä ivalolainen tuttavuus, muutto uuteen kotiin tänne pohjoiseen. Uusi työ omalta alalta ja nimenomaan täällä pohjoisessa. Uusia tuulia on niin paljon, että en tiedä miten tätä kiitollisuutta voisi edes osoittaa.
Alkoi sataa vettä. Kävelimme hetken matkaa rantaviivaa pitkin, kunnes totesin olevani niin jäässä, että oli käännyttävä takaisin. En ollut enää edes varma, miten paikantaisin autoni, koska polut menivät järven rannalla sikin sokin, enkä ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota suuntiin. Löytyi se lopulta. Sormet kohmeessa laitoin penkin lämmittimen päälle ja lämmöt täysille. Sade piiskasi auton kattoa ja tuulen puuskat pystyi tuntemaan parkissa olevan auton kyljessä. Kuten sanoin, täällä keli voi muuttua sekunneissa.